Herman ja Emma Esko
Juho ja Johanna Topin kolmas lapsi syntyi 1851. Esikoinen Johan Vilhelm oli kuollut alle 3-vuotiaana 1850, joten poika voitiin kastaa Johan Hermanniksi. Kutsumanimeksi tuli Hermanni. Hermannia kaksi vuotta vanhempi Johanna-sisko kuoli kulkutautiin 1867. Näin 15- vuotiaasta Hermannista tuli perheen vanhin lapsi. Herman sai kotiopetuksessa hyvän lukutaidon, kirjoittamaan hän oppi arvatenkin lastensa avulla.
Huhtikuussa 1879 Nuupalan Topilla oli kaksoishäät. 27-vuotias Herman ja 21-vuotias Emma, Kiikan Unkelan Eskon kasvattitytär vihittiin avioliittoon, samoin Hermanin Hedvig-sisar ja Taavetti Vähätykki.
Emma oli Eskon lapsettoman emännän siskontytär, joka rippikouluikäisenä otettiin äitinsä kotitaloon kasvatiksi. Häiden jälkeen Herman ja Emma saivat talon isännyyden. Eskon talo on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1711 lähtien ja Emma jatkoi suvun isännyyttä, joten 1936 Vilho ja Uuno Esko saivat sukutilakunniakirjan.
Eskon tila oli suurehko: Hermanin ja Emman luopuessa vuonna 1918 tilan omistuksesta Eskolla oli metsää 153 ha, peltoa 42 ha ja niittyä 3 ha. Herman oli tunnettu ahkeruudestaan sekä säästäväisyydestään. Hän osallistui innolla talon töihin ja vielä 85-vuotiaana hän oli mukana talon töissä. Hän ei veljiensä tapaan tehnyt tilakauppoja, sillä talo oli riittävän suuri. Uuden päärakennuksen hän rakensi noin vuonna 1900 entiselle, keskiaikaiselle tontille Luhdanojan rantaan, samoin muita rakennuksia.
Herman ei näkyvästi osallistunut seurakunnallisiin ja kunnallisiin luottamustehtäviin, mutta naapurinsa Ville Kartanon kanssa hän vastusti kansakoulun ja kolmannen kiertokoulun perustamista Kiikkaan. Vaikka hän näin leimautui koulutuksen vastustajaksi, hän koulutti poikansa Akselin ja (Hugo) Ilmarin kansakoulunopettajiksi ja Fransin maatalousneuvojaksi. Vilho ja Uuno kävivät ainakin kansanopiston.
Herman oli kasvanut evankelisessä kodissa ja kirkossakäynti ja osallistuminen hengellisiin juhliin ja hartauskokouksiin olivat Emmallekin tärkeitä. Evankelisten ja Lähetysseuran eron jälkeen lähetyssaarnaaja Frans Hannulan toiminta Lähetysseurassa ja Herättäjä-lehti tulivat läheisemiksi ilmeisesti heidän maallikkosaarnaajana toimineen Akseli-poikansa vaikutuksesta.
Vuonna 1918 Herman ja Emma luopuivat isännyydestä. Vilho ja vielä alaikäinen Uuno tulivat, omistajiksi, Frans sai 13 hehtaarin metsäpalstan. Suorannan ja Vehkalahden torpat itsenäistyivät. Johannes ja Anna saivat syytinkiasunnon tuparakennuksesta. Poikamiehet Vilho ja Uuno olivat isäntinä, Anna-sisko hoiti talouden ja Herman, Emma ja Johannes osallistuivat töihin voimiensa mukaan.
Emman voimat loppuivat liki 69-vuotiaana 1926. Herman kuoli 1940 liki 89-vuotiaana.
Emman ja Hermanin lapset:
– Johannes Konrad (Jussi) 1879 – 1954
– August Herman 1882 – 1882
– Kalle Akseli 1883 – 1959
– Frans Herman 1885 – 1953
– Aino Maria Soini s. Esko 1890 – 1976
– Anna Naima Aleksandra 1893 – 1981
– Vilho Rikhard 1896 – 1951
– Hugo Ilmari 1899 – 1975
– Uuno Edvard 1903 – 1976
Teksti: Heikki Pietilä, 2026
Esko Herman muistelee
Muistitietoja Krimin sodasta
Lehtemme edustaja tapasi viime viikolla entisen tilallisen Herman Eskon Kiikan Unkelasta. Esko on syntynyt Tyrväässä Nuupalan Topilla 1851, joten hän näihin aikoihin täyttää 86 vuotta. Kun hänellä on vielä jäljellä erinomainen muisti, alkoi juttu luistaa heti muinaiseen kertomiseen.
— Ensimmäinen ja varhaisin muistitietoni — kertoi Esko — koskee Krimin (Itämaista) sotaa. Muistan aivan hyvin kun 3.000 ryssää tarpoi vähäsen kuraista tietä Vinkkilästä päin Teukun vainiolle. Kotini — Topin — pihassa heitä oli yötä niin paljon kuin pihamaalle mahtui. Vallesmanni P. V. Gallenilla apulaisineen oli vihdasti työtä, kun sitten majoitettiin näitä venäläiset. Heitä sijoitettiin ehkä kaikkihin taloihin vanhan Tyrvään alueella.
Myös Kiikkaan heitä kuljetettiin. Topille majoitettiin kaksi upseeria. Majoitus tapahtui manttaalin mukaan. Vallesmanni pani lapun talon oveen, johon oli merkittynä, kuinka monta livanaa taloon kuului majoittaa.
— Kuinka kauan nämä venäläiset sitten olivat paikkakunnalla? — tiedusteli edustajamme.
— Jaa ne tulivat Pyhäinmiesten päivän aikaan ja poistuivat seuraavana vuonna heinänteon aikoihin. Kiikkaan päin lähtivät. En tiedä, minne sieltä sitten painuivat. Poissa ovat kuitenkin. Ei ainakaan Kiikassa heitä enää ole näkynyt, naurahtaa haastateltavamme.
— Muistatteko vielä mitään yksityiskohtia livanien olosta täällä?
— Topin vainiolla he pitivät usein ampumaharjoituksisaan. Pilkkataulut olivat 400 sylen (?) päässä rannassa. Huonoja ampujia olivat. Ei mennyt montaakaan…
